»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu, johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»
»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»
»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri, joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen kuljetettavaksi.»
»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun välilläni.»
»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian, vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»
Marie-Antoinette kohautti olkapäitään.
»Niin, niin, tiedän tuon… se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»
»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima ja viha, joka epää sen rakkauden.»
»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja jolla on kaikki naisen oikut?»