»Olemme perillä, mutisi hän.
Tuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi aukeni.
Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja, lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu puolustuspuheen valmistelua varten.
Sammutettu lamppu oli keskellä.
Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta. Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta laukusta.
Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa, tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.
Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän laski kätensä nukkuvan olkapäälle.
Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään uutiseen.
»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»
Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme, joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.