Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia, aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.
»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.
Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä tuumiskella.
Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi vuodetta.
Mutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.
Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys todisti hänen nukkuvan.
— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä…
Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti tyhjälle paperiliuskalle:
»Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan, kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: 'Olen päättänyt paeta!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.
Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta, missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta, tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: 'Haluan pelastua!' ja hänet pelastetaan.