»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa. Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia. Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani. Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»
»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»
»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»
»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen, kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»
»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto, minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt velvollisuuteni.»
»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»
»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee…»
»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä…»
Hän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.
»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»