Kun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän näkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin puheenjohtaja lausui seuraavat sanat:
»Hyvät herrat, kuulustelu on päättynyt.»
»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen tosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista todistajaa».
»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella ollenkaan».
Syytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään välähti kirkas salama.
»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän.
»Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»
»Viekää syytetty pois», käski oikeuden puheenjohtaja.
Favras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa ja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin, jotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.
Mutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot, uhkailut ja vihellykset.
»Ei armoa, ei armoa!» kirkui viisisataa suuta hänen astellessaan salista.