Favras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa sitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia komentavalle kersantille.
»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia, että ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»
Noustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan raudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan kuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia on pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana matkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä odottamassa.
Ovi aukeni.
Favrasillec ei suotu aikaa astua sisälle; hänet työnnettiin huoneeseen.
Sitten ovi äkkiä sulkeutui kuin rautakouran painalluksesta.
Favras oli kidutuskammiossa..
»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan tuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta valmistaa!»
Hän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä syöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä, taiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen kätensä selän taa.
Mutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä kiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle salaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat: