»Tästä saat kaksi, paha lapsi, ja varo ettet lankea portaissa.»
»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja kurkotti kättänsä.
»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät ihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa juosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa rahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»
Lapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat Beausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman vyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun ne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua. Mutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin ehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin, suostua panemaan ne yllensä.
Hän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti hänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa syventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.
Sitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun kiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.
Äiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi hetken äänettömyyden perästä:
»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun älysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen, jolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et kuole nälkään!
»Kuten näet, pikku Nicole, olen paraikaa siinä puuhassa.»