»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun kanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä, jonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun tapaan.
»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame Oliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin tällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään aina rauhaan… No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta kahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku Nicoleni.»
»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä sittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»
»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa, niin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea. Leipuriltakin saisimme luottoa.»
»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta neljän livren leivän velaksi!»
»Minä tahdon punaista rintasokeria, minä!» huusi lapsi yhä uhkaavammin.
»Eiköhän herra miljoonamies antaisi lapsukaiselle rintasokeripalasta?»
Beausiren käsi yritti mennä takintaskuun, mutta pysähtyikin puolitiehen.
»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen viimeiset neljäkolmatta soutani».
»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon päin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi milloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan rintasokeria».