Pitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin vievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän tapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä aivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut pidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää henkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.
Huomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden salaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.
Näissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:
Aivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.
Mikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen mielitiettynsä laita.
Keneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä jotakin tiesi.
Entä kuka niistä voi jotakin tietää? Pitou, joka tuli Pariisista.
Tämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin ollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.
Mutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän olisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut iskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista entisen haavan.
Tohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti haavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten veri pääsi juoksemaan.
Nähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut omansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.