Hän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:
»Voi neiti Catherine-rukkaa, poloinen neiti Catherine!»
Näiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee pohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:
— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä rakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen milloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska hänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita, jotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!
Vuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal, joka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että oli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.
Kuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto kuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka oli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni sadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat ennustivat Catherinelle rauhallista yötä.
Tohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille tarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua pari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan Pitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.
Pitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen suojassa.
Vaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle sanoi.
Ne olivat kuitenkin hyviä sanoja äidin sydämelle.