Mutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta syntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain haavekuvana.
Pitoun huokaus ei siis ollut liioiteltua.
Mutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli niin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin aikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt, tyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään edessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet ajatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.
Siitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou todella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi senvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.
On itsestään selvää, ettei Pitou ollut hievahtanutkaan.
Kun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli häntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien ilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.
»Pitou!» kuiskasi Catherine,
»Neiti Catherine!» äännähti Pitou.
»Mitä nyt?» kysyi matami Clément ja kääntyi katsomaan.
Catherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui huokaisten takaisin pielukselleen.