»Sano de Beausire, de Beausire», oikaisi toinen, »kuten lapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka kirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi, Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä, jolloin annoin hänelle nimeni…»
»Kauniin lahjan hän silloin saikin!» mutisi Nicole.
»Ja koko minun omaisuuteni!» lisäsi Beausire mahtavasti.
»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa, »saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla vaivaistalossa».
»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»
»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa valloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan kiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo tänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»
Nicole nousi ja astui pari kolme askelta ovelle päin.
Beausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien ojentaen molemmat käsivartensa levälleen.
»Mutta kun sinulle sanotaan, että se onni…»
»Mitä sitten?» kysäisi Nicole.