»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän lääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»
»Minun lääkkeeni… hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään, rakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta vaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta oppilaalleni Pitoulle.»
Kohottaen katseensa hän jatkoi sitten:
»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia salaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»
Hän kääntyi ovelle päin ja huusi:
»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa katsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa enää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»
Tohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat huoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä, jälkimäisen kasvot säteilivät riemua.
Heidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäyksellä
Catherinen viimeiseen silmäykseen.
Jättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää tarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa — jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon ja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti ja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn — kieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.
Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta, joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin ihmisyyden kannalta.