»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella soulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja', vastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»
»Beausire, sinä olet vätys!» sanoi Nicole.
Ja Beausire kohotti tekopyhän näköisenä katseensa ylös.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremman
Toussaintin kimakka ääni.
»Isä, äiti!» kiljui hän.
Beausire ja Nicole kuuntelivat tätä rakasta ääntä.
»Isä, äiti!» kertasi ääni kuuluen yhä lähempää.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen huolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»
»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan ääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.
»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut pojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme toteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken puhuin».