Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme
Tuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,
Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.
Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona — talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat — kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän. Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.
Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä, noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden, että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.
Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään, olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa vakavampaa.
Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku tuntematon kuljeksija.
Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon metsästä.
Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.
Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä, ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän pysyisi kaukana näiltä tienoilta.
Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären sydämessä ahdistavaa pelkoa.
Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.