Pitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen tyttäreensä.
Hän koetti ymmärtää, muttei päässyt tilanteesta selville.
Emäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei käsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi, mitä sanojen taa kätkeytyi.
»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos kuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian pieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan siitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja, joiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja lisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja silti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»
»Minä en aiokaan ampua villisikoja», sanoi Billot.
Pitou ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi:
»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä ampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»
»Aion ampua suden», vastasi Billot.
»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen mainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa ja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat. »Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa… Ah, en tiedä, kuinka pyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»
Jos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö oli pyörtymäisillään.