»Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, lähellä Ivorsin metsää.»
»Ah!» huudahti Pitou ja silmäili vuorostaan Billotia ja Catherinea.
»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime vuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten luultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta…»
»Mutta…?» kysyi Pitou.
»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme lähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan luodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»
Catherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän nousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.
Rehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen horjuvan kiiruhti häntä tukemaan.
Billot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset kasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot voinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.
Pitousta ja tyttärestään enempää piittaamatta tilanhoitaja jatkoi:
»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi kiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»