Pitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival, johon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka ulottui maatilan pituussuuntaan.
Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki mitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella alalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen tarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.
On sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa, sillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä poluilla, joille Pitou veisi hänet.
Metsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta, millä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.
Pitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden puuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.
Hän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään olevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa kostonhankettaan.
Ensimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi Boursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi häntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.
Mutta miltei heti hän tuli ajatelleeksi kahta seikkaa.
Edellinen oli se, ettei Catherine ollut valtuuttanut häntä tekemään sitä.
Jälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria uskaltamasta.