Kuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta järjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.
Mutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja kiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.
Hän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen päässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Mutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui muka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä ympärilleen.
Näköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään taholta.
Sen todettuaan Pitou nousi pystyasentoon ja loikkasi metsään.
Metsä oli Pitoun aluetta.
Siellä hän oli kotonaan, siellä hän oli vapaa, siellä hän oli kuningas.
Kuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin kettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin näkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.
Mutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta eikä suden yötarkkoja silmiä.