Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin asemasta tavannutkin isänsä.
Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi pitänyt saada vaimennetuksi.
Ennen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.
Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa, jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan: »Ikiajoiksi!»
Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin. Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.
Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja kuullakseen heikoimmankin äänen.
Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.
Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön luo.
Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.
Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä, katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.