Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.
Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin; limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.
Sankkiruuti vain oli syttynyt.
Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet lähelleen.
»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki… tule!»
Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja sulki luukut.
Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.
»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä tavoitan hänet!»
Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää pelastumisestaan.
Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.