Äkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.
Billot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.
»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat haukkuvat häntä!»
Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.
Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin
Isidorkin.
Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön, jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena, heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.
Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies taakseen ja sanoi:
»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»
»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»
»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»