Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.
Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.
Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:
»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai metsäsikaa ampuessaan.»
Hän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.
Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja tarttui Pitoun käteen.
»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.
»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne tietysti».
»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»
»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»