»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei lapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se ei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään sillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein asumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja. Hän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti, armeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana, majailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla kuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi, jos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»
»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea Reimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen vastaantulija tuntee minut… Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo tehnyt ratkaisevan päätöksen.»
Kuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis enää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.
»Kuningas on siis päättänyt…»
»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin. Rykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne Montmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä puolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka ensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».
»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on välttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit uskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista ole saatavana postihevosia.»
»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra kreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen vakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko huolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse kaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä se käy parhaiten päinsä.»
»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä, hänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään italialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään sopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski minun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».
»Antakaa kuulua, monsieur.»
»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään suunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta; joka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään yrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se kirjailija, sire.»