»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea? Kaikkea vielä!»
»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»
»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa, ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»
»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän antoi ne minulle.»
»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi aseseppä.
»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta olivat käsirahaa».
»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira haudattuna, mestari Gamain.»
»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika…»
»No, se oppipoikako?»
»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»