Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen Bicêtren pihaksi.
Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan tulla tähän pihaan.
Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.
Hieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita seiniä.
Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin oudonnäköistä, omituista konetta.
Huomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.
Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli nähnyt pienoiskoossa Kansan Ystävän toimittajan kellarissa.
Pieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.
Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus, että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä tervehtimään.
Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan tarkoin miestensä hommia.