Kansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä. Ensi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli taantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu: kansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja jotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.
Nämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia, professoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä, sanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja häälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet girondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista, minkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.
Mutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan, viha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan kommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.
Olisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin lattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin muista jäsenistä.
Keskustakin kallistui oikealle, ikäänkuin kantaakseen tuota punaista virtaa.
Niinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä vastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa asennetta.
Alimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella se kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja ylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet hirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.
Ensiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä kurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien takana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin, sfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta jolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.
Hänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu, elehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi ihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä tiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan värähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka totteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään pystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.
Ja näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla, heidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä inhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta — kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat, jonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset, silmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan, sopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä vääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä kansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi virrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä tahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat, usein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai paremminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti leveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita nauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka puolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä vasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina, alati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua tukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen kannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen kääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei se olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja silloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen Medusan-pään edessä.