Se, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin, kadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja jotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä vieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset hänen rintaansa!
Tätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli heti jätetty omaan rauhaansa.
Kuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja sulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen vuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen uponneena.
Mutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.
Muuan hyvin tuttu ääni oli lausunut yhden ainoan sanan:
"Madame!"
"Andrée!" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan.
"Mitä te minusta tahdotte?"
"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä:
'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’"
"Sillä erotuksella kuitenkin", huomautti kuningatar, "että Kain oli tappanut veljensä, mutta minä… ah, minä olisin antanut elämäni, kymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen henkensä!"
Andrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa alkoivat kalista.