"Hänet on tapettava niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen, jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos. Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."
Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä, paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin, jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on tapettava!"
Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti, kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.
Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta kuolemaantuomittuna.
Ken koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.
Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan nimen.
Joulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.
Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot, partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.
Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa, joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä sillaikaa kuiskatessa:
"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen… oikeudenkäynti alkaa… kuningas voi ottaa itselleen avustajan… kaikki tämä on varmaa."