Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.
Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota kansalliskokous oli saarnannut.
Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin, kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.
Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.
Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta, kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen.
Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.
Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?
Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä. Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen, litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.
Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet käsivartensa Ranskaa puolustamaan!
Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen, vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.