Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta antautuakseen oikeudenmukaisen rangaistuksen alaiseksi, vaan oli hän paennut ja pakomatkallaan saapunut Euboiaan.
Eräänä päivänä kuljeskeli hän meren rannalla kaupungin ulkopuolella. Hänen askeleensa olivat horjuvammat ja hänen sielunsa pimeämpi kuin koskaan ennen. Aurinko laski paraillaan ja meri loisti ja kiilsi laskevan auringon säteiden kultaamana. Ukon heikot silmät seurasivat samein silmäyksin pilvien kulkua, jotka taivaalla vetäytyivät yhteen kummallisiksi kuvioiksi ja haamuiksi taasen pian hävitäkseen. Äkkiä kiinnitti hän katseensa yhteen tällaiseen utukuvaan, joka sukeltautui esiin kaukaisuudessa ja joka hyvin eksyttävällä tavalla oli naishaamun kaltainen.
"Smaragda, rakas lapseni", huudahti hän, ihastuneena levittäen kätensä. "Puoli maailmaa minä olen samonnut, vaeltanut yli vuorien ja laaksojen sinua etsien, ja täällä minä sinut vihdoinkin löydän. Sinä odotat minua! Elä väisty syrjään! Minä tulen, minä tulen!"
Hän otti askeleen mielikuvituksensa luomaa kuvaa kohti, hänen jalkansa kompastui ja jyrkältä kallioita suistui hän mereen, joka ainiaaksi peitti hänet.