Ah, alla heiluvan heinän ja uhkuvan hedelmätarhain
ijät uinuu äänetön, kalpea kalmistomaa!
Mut kuolottomuutta me kurkoitamme myöhään ja varhain,
vaikk' turha on kamppaus tuo ja elämänviisaus parhain:
vain kärsiä paljon ja paljon unhoittaa.
Kova kallion pintakin kätkee, tuhkaks kallehin muuttuu,
pois murtuu vanha ja uudelle sijaa suo,
ja toinen kokoo sen, mikä toiselta onnesta puuttuu.
On mieletön mies, joka kumpujen kukkais-silmille suuttuu,
jos juurensa voimaa hautojen mullasta juo.
Siis tulkoon kuolema vaan, tuo kantaja kamalan veron!
Ma lemmin ja särkyköön sydän ja unelmat elämäntyön,
ma lemmin ja suuteloon yhteen nyt vaihdan henkeni neron,
ma lemmin ja tuntea tahdon tuskat tappavan eron
ja kylpeä kyynelmerta ijäisen yön!
Ma lemmin ja suruani soittelen neitojen kisailun mailla
helinässä hullujen öiden ja hetkien hukkuvien.
Ja salaisuuteni laulan ilmi ma lapsen lailla:
olen vannonut yksin olla, ainiaan armasta vailla,
mut elää ja kuolla vankina rakkauden!
Sydän loukattu, synkkä jos liet, et viel' ole valkea vainaa: olet kukkanen maan, joka päivälle puhkeilee. Siis lemmi ja aukene taas, ja rinta rintahan paina! Joka kerran tuskan sai, hän tahtoo tuskansa aina, joka kerran lempi, hän ikänsä himoitsee!
PAUL VERLAINE
SANATON ROMANSSI
Sydän tulvillaan on sadevettä kaupungin lailla. Joku riutumus tuntematon sydämessäni on.
Soi sateen lempeä ääni
yli kattojen, maan.
Ah, kautta aution pääni
soi sateen ääni.
Sade järjetön tää
sydänkammion seiniä kalvaa.
En syyllistä nää.
On tuskani järjetön tää.