Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta. Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta, mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään — se ei olisi riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle: "Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma; hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy. Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka syleilevät toisiaan — keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat, tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."

V

Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja kuuntelin tarkkaavasti.