Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi enää!" — niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten kasvoihin.
Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi, hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan, ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu. Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit pienten jalkojenne varpailla."
"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti? Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias! Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen. Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa ihmisruumiita."
Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan — ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin, vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu kuitenkin!" — samalla tavalla löin minä rintaani.
IX
Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.
Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi laskettujen uutimien takaa.
Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.
Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.
Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.