Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.
Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi. "Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä sinun palkkasi!"
Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! — Kun ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat. Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista, hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten kasvoja.
Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut vastata samalla tavalla.
Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin tytön, jonka olin sinne sulkenut.
Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu. Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin luulette."
Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka kyyrötti nurkassa.
"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua, joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen haudan!"
Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon, missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen, ei silti enää palaa, kun se on tehty.