"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää. Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille. Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin helpommin antaa teille vastaukseni."
IX
Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut tehtäväni ja olin taas kotona.
En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis sulkemaan minulta ovensa.
Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.
Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä, ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja, puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä. Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa, mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia. Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken pohjalla oli syvä surumieli.
Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.
Puhuin hänelle usein kyllästyksestäni ihmisiä kohtaan ja siitä vastenmielisyydestä mitä tunsin ajatellessani että minun täytyisi uudelleen heittäytyä seuraelämään. Otin asiakseni todistaa rouva Piersonille, kuinka väärin hän teki, jos hän katui sitä, että oli uudelleen avannut minulle kotinsa. Kuvailin hänelle entistä elämääni mitä synkimmissä väreissä ja annoin hänen ymmärtää, että jos hän työntäisi minut luotaan, olisin tuomittu yksinäisyyteen pahempaan kuin kuolema. Kerroin hänelle tarkasti entisestä elämästäni saadakseni hänet vakuutetuksi väitteideni vilpittömyydestä. Toisinaan teeskentelin olevani hyvin iloinen saadakseni hänet uskomaan, että hän salliessaan minun tavata itseään oli pelastanut minut hirveästä onnettomuudesta. Melkein joka kerta kun tulin hänen luokseen, tulkitsin hänelle kiitollisuuttani, voidakseni palata helpommin jo illalla tai seuraavana päivänä. "Kaikki unelmani onnesta, kaikki toivoni, kaikki kunnianhimoni, vakuutin hänelle, mahtuvat siihen maa-alaan, jossa te asutte ja siihen ilmaan, jota te hengitätte. Ulkopuolella sitä ei minulla ole mitään elämää."
Hän näki, kuinka syvästi minä kärsin, eikä voinut olla minua säälimättä ja surkuttelematta. Huomasin sen hänen puheistaan ja eleistään, koko hänen olennostaan, jossa minun läsnäollessani aina oli jotain surumielistä. Hän näki taistelun, jota kävin sydämessäni: minun alistuvaisuuteni mairitteli hänen ylpeyttään, mutta kalpeuteni herätti hänessä armeliaisuussisaren. Toisinaan saattoi hän kuitenkin olla sekä hermostunut että teeskentelevä. Niinpä saattoi hän sanoa minulle melkein uhittelevaan tapaan: "Huomenna en ole kotona, älkää tulko silloin." Mutta kun tein poislähtöä surumielisenä ja alistuvana, kävi hän taas ystävälliseksi ja lisäsi: "En tiedä sentään, tulkaa joka tapauksessa." Myöskin saattoi hän sanoa minulle hyvin tuttavalliset jäähyväiset, seurata minua veräjälle saakka ja katsoa silmiini surullisesti ja lempeästi.
"Älkää epäilkö sitä", sanoin hänelle, "että kaitselmus on tuonut minut teidän luoksenne. Jollen olisi oppinut tuntemaan teitä, olisin varmaan aikoja sitten palannut entiseen säännöttömään elämääni. Jumala on lähettänyt teidät kuin valkeuden enkelin pelastamaan minut perikadosta. Te olette saanut pyhän tehtävän, eikä kukaan tiedä, kuinka minun kävisi, jos kadottaisin teidät ja jäisin yksikseni suruineni ja varhaisine elämänkokemuksineni sekä niine alituisine taisteluineni, joita nuoruuteni käy elämänväsymystäni vastaan."