Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Nyt on elämää ja liikettä arolla. Tosin eläimiä, jotka kuuluvat arolle, ei ole monta lajia, mutta luvulta niitä on paljo ja yli koko aron. Suurissa joukoissa kuten anttilooppi-laumat Sisä-Afrikan aroilla, sebra- ja kvagga-parvet Etelä-Afrikan Karu-maassa ja silmänkantamattoman laajat puhvelilaumat Pohjois-Amerikan ruohokoilla, eivät nämä nisäkkäät liiku, eivätkä myöskään aron linnut niin suurissa joukoissa kuin meren rannalla, muutamissa saarissa, Afrikan aroilla tai kuuman vyöhykkeen ikimetsissä. Mutta moneen maisemakuvaan vaikuttavat nämäkin, sekä nisäkkäät että linnut, hyvin suuresti, ja maan omituista luonnetta nekin osaltansa tekevät ja täydentävät, sillä maata ja oloja kuvaavia eläinlajeja on arollakin.

Eläinten kokouspaikkoina ovat varsinkin vedet: sekä suuret että pienet järvet ja lammit, sekä joet että purot. Jo kauan ennen, kuin rantaa verhoavista, aika-ajoin vedenpeittoisista tai myöskin ainiaan matalavetisistä kaislikoista huomataan, että järvi on edessä, näkee tottunut silmä sadoista ja tuhansista kahlaajista ja vesilinnuista, missä päin aukea vesi on, vaikka sitä ei vielä näy. Alinomaa suuntaa käännellen liitelevät lokkilinnut sen kohdalla; ripeämmin ja säännöttömämmin lentäen metsästelevät tiirat ruohokkojen ja niiden välisten avosilmäkkeiden yllä; korkealla ilmassa kiertelevät kiljukotkat; sorsat, hanhet ja joutsenet lentelevät järven päästä toiseen; ruokohaukat kiikkuvat ruo'oissa; tavataanpa täällä joskus merikotkiakin ja pelekaaneja. Mutta sellaisiin järviin kokontuneista linnuista sekä lajien ja yksityisten lintujen luvusta saadaan vasta sitte selkoa, kuin päästään avoveden reunaan eli on tunkeuduttu niiden ruoko- ja kaislatiheikköjen lävitse, jotka järviä ympäröivät. Suola-arolta, kuten on helppo tajuta, täytyy eläintenkin paeta. Kiiremmiten lentävät vesilinnut pois kolkolta, suolapeitteiseltä rannalta, hätimmiten vain tarkastaen vesilätäkköä toisensa perästä; ainoastaan nauru- ja kalalokkien nähdään joskus laskeutuvan mataloihin suolavesi-lammikoihin, jotka eivät vielä ole ihan kuiviksi haihtuneet; ainoastaan ristisorsa kalastelee niistä ja silloin usein suloisten avosettien seurassa, jotka erittäin mielellään haeskelevat juuri sellaisia paikkoja ja siellä partitain tai parvissa etsiskelevät ahkerasti saalista, lakkaamatta nyykytellen ja heilutellen kaunista päätänsä ja hienoa, ylös päin kaarevaa, sapelin muotoista nokkaansa. Muita lintuja olen minä täällä nähnyt aina vain ani harvoja: jonkun västäräkin, jonkun töyhtöhyypän ja jonkun kurmitsan; kaikki muut karttavat kolkkoa, autiota seutua, sitäkin mieluisemmin, kuin ihan sen lähellä on paljon parempia ja piilokkaampia soita ja vesiä. Ihan itse järven laiteille asti on tarjona runsasta ravintoa kaikille, joita se houkuttelee luoksensa. Sen tähden nähdäänkin tänne, jopa sen pinnallekin kokoutuvan tuhansittain kahlaajia ja vesilintuja sekä myöskin laululintusia, peipposia ja tiaisia, joille kuivalla arolla ei ole tarpeellista elatusta, ja sen tähden täältä saavatkin sekä kalansyöjät että kaikki muut petolinnut jokapäiväisen leipänsä. Pohjois-Afrikan matalarantaisiin järviin, joihin talvella kolmen maanosan siivekkäät asujamet tulvivat suurenmoisiin kokouksiin, kuuman vyöhykkeen isoihin vesiin, joiden rannoilla joka vuodenaikaan on satoja tuhansia lintuja, Tonavan alangon suoseutuihin, joihin joka kesä saapuu äärettömät joukot ilman lapsia, ei näitä arojärviä voida verrata; laajuuteen katsoen on niiden siivekkäitä asujamia luvultaan liian vähäkin, vaan melkoinen se lintujen luku sentään on, ja omituisuutensa nämä arojärvet säilyttävät myöskin lintujen valitsemiin asuinpaikkoihin katsoen.

Täällä elävät kaikki eläimet ruohokossa: susi ja metsäkarju, kotka ja harmaa hanhi, haukka ja joutsen, korppi, sinisorsa ja löppösorsa, rastas ja kerttu, tiainen ja varpunen, paju- ja metsäsirkku, kultarinta ja sinirinta-satakielinen, tornihaukka ja punajalkahaukka, kurki ja töyhtöhyyppä, lepinkäinen ja taivaanvuohi, kottarainen, valko- ja keltavästäräkki, viiriäinen ja jäälintu, hopea- ja kapustahaikara, merimetso ja pelekaani. Ruohokot ovat täällä eläinten varsinaisina olo- ja piilopaikkoina; ne ovat kätkevän ja turvaavan metsän sijassa; niissä menestyy rakkaus ja perheonni, niissä nautitaan suurimmat riemut ja kärsitään hellimmät huolet, niissä poikaset syntyvät ja kasvavat.

Näissä ruohokoissa oleskelevista nisäkkäistä huomataan tavallisesti ainoastaan jäljet, jos ei ryhdytä erittäin tehokkaihin keinoihin ja koirilla etsitetä niitä tiheiköistä; mutta liikkuvaisesta lintumaailmasta voi tutkijan tottunut silmä nähdä milloin hyvänsä kuvan ainakin pääpiirteissään.

Kuin kuivalta arolta lähestytään jotakin järveä, häviävät viimein näkyvistä kaikkialle levinneet leivoset, ja siellä täällä jo kuuluu kurmitsan ääni taikka näkyy se itsekin sukunsa omituisella kiihkolla kiiruhtavan pitkin maata vähän matkaa kerrassaan, pysähtyen sinne tänne sieppaamaan suuhunsa joitakuita silmiin sattuvia matoja ja sitte yhtä kiireesti rientävän edelleen. Jo ennen, kuin tullaan ruohokkoon, nähdään naurulokki ja ehkä kalalokkikin, joista ensimainittu lentää kauas arollekin karjalaumojen luo, joita ne sitte seuraavat joko tiheissä joukoissa liidellen niiden ympärillä pyytelemässä lennosta elukkain liikkeelle ajamia hyönteisiä taikka astuskellen karjan jäljestä kuin valkokyyhkyset, jotka etsiskelevät ruokaansa maasta. Silloin ehkä myöskin nähdään jo joku harmaa hanhi, joka on hetki sitte lähtenyt hautovan puolisonsa luota kaislikkojen läheisille ruohomaille syömään niin kauan, kuin hellät vanhemman-huolet, joista kaikki hanhiurokset ottavat runsaan osansa, eivät kahlehdi häntä piiloisimmille, järven viereisille laitumille, joilla varovaiset vanhemmat ensin opettelevat harmaankeltaisia poikiansa kätkössä vihollisilta. Kaikissa vedon alaisissa mataloissa rantapaikoissa on vilkkaampi elämä. Niissä ja rapakoissa ryntäävät toisiaan vastaan hyvin valituissa taistelupaikoissa pienet kahlaajat, suokulaiset, nyt komeilevina täydessä ritaripuvussa, painavat päänsä ja tähtäävät nokkansa kuin hyvin ojennetun keihään ainiaan peräytymättömän vastustajan leveää, kilveksi kelpaavaa höyhenkaulusta kohti, katsahtavat vielä kerran toinen toistaan terävästi silmiin ja syöksyvät vastakkain, yht'aikaa iskien itse ja ottaen höyhenkilvellään vastaan toisen iskun. Ei kumpikaan näistä jaloista taistelijoista sentään vahingoittunut, ei kumpaistakaan sellainen taistelu vähimmälläkään tavalla pidättänyt toisista paljon tavallisemmista toimista; sillä toiselta ei rynnätessäkään jäänyt huomaamatta kärpänen, joka juuri silloin istahti läheiselle korrelle, toiselta ei uiva kuoriainen, joka tanssi pikku lätäkön pinnalla, ja sukkelasti rientää toinen sinne, toinen tänne sieppaamaan huomattua saalista ja siitä vahvistumaan uusiin taisteluihin. Mutta sillä aikaa seisoo toisia jo aikaa sitte valmiina taisteluun, joka ei näytä koskaan loppuvan. Silloin tulee ruokohaukka purjehtien ja kiireimmiten poistuvat sankarit taistelupaikalta, nousevat ylös tiheissä joukoissa, lentävät toisen veden luo ja alkavat siellä vanhan leikin uudestaan. Peljätty haukka karkoittaa myöskin pois kaikki muut linnut. Pauhuisesti nousevat heikommat sorsat, ja paljon enemmän säikähtäen heidän lentoansa — kuin petolintua nousevat seuraavana silmänräpäyksenä myöskin heidän voimakkaammat sukulaisena; ne lentää suhistavat muutamaan kertaan ympäri järven ja sitte taas parvittain laskeutuvat alas; punasääri-rantavikla nousee ilmaan huutaa liritellen, ja kaiuttomasti, vaan kauas kuuluvasti huutaen nousee taivaanvuohi, jonka päällitse petolintu liian läheltä livahti; mutta molemmat unhottavat uhkaavan vaaran heti, kuin ovat päässeet ylös turvalliseen korkeuteen, ja näyttävät ajattelevan ainoastaan ihanaa kevättä ja kaikkialla vallitsevaa lemmen riemua. Sillä punasääri laskeutuu taas äkisti alas veden kalvoa kohti, räpyttelee ja liitelee riippuvin siivin eteen ja alas päin, kohoaa lakkaamatta huudellen uudestaan ja laskeutuu taas, kunnes jo hautomaan ehtineen puolison kutsuntahuuto kehoittaa häntä jättämään nuo hänelle aiotut hyvittelyt ja rientämään yksinkertaiselle pesälle. Taivaanvuohi tekee melkein samalla tavalla; lenneltyään ristiin rastiin ja noustuaan melkoisen korkealle, pudottautuu hän yht'äkkiä alas, pursto levällään, ja silloin purston notkeat, kapeat ja teräväpäiset höyhenet saavat pidättävän ilman vaikutuksesta syntyvällä vapisemisellaan aikaan sen tutun, surinan ja määkinän kaltaisen äänen, josta tämä lintu on saanut sattuvan nimensä. Ainoastaan pari tavattoman pitkäjalkaista, ikään kuin puujaloilla astuskelevaa lintua (flamingoa), jotka, vihaisesti erillään pysyen muusta rantavilinästä, eleskelivät omissa toimissaan, eivät pitäneet lukua haukasta, ehkäpä siitä syystä, että näkivät rohkeain naurulokkien kiireesti lentää löyhyttelevän karkoittamaan rauhan häiritsijää, jopa vaalean ja pienemmän suohaukankin yhdessä varustautuvan sotimaan tuota likeistä ja kuitenkin niin vihattua sukulaistansa ja rosvoveljeänsä vastaan. Heti se poistuukin seutuvilta, ja minuutin kuluttua on kaikenlaista viserrystä, naurua ja kuherrusta kaikkialla; sillä vanhojen asukasten lisäksi on tullut uusia, joita sinne on houkutellut sekä kaikilla seuralinnuilla yleinen uteliaisuus että sellaisissa vesissä runsasvarainen ravinto.

Kuin viimein päästään ruohokon rajaan, saadaan näkyviin pienemmät linnut ja tavallisesti aina ennemmin kuin suuret, jotka ovat ruohokon kätkössä. Kurki, jonka pesäpaikkoihin on kaikkein pahin päästä, hopeahaikara, joka kaislasärkän sisälaidalla pyytelee kaloja, kapustahaikara, joka etsii ravintoansa kaislatiheikön sisäisistä, matalimmista paikoista, kaikki nämä pysyvät niin piilossa kuin mahdollista, ja kaulushaikara, joka oleskelee kaikkein tiheimmissä paikoissa, ilmasee läsnäolonsa kumealla myrinällä. Sitä vastoin kaikki äsken mainitut pikku linnut ihan huolettomasti lentelevät katselijan edessä ja riemuiten laulavat kauneimpia säveliään. Tuttavasti sipsuttelevat keltavästäräkit nurmikoilla, joita kaislikon ulkopuolella on ihan sen rajaan asti, tyynesti ja pelottomasti kiikuskelee sievä partatiainen kaisloissa, joiden latvoja koristaa milloin punarinta-satakielinen, milloin lepinkäinen; kovasti kaikuvat joka taholta ruokokerttujen iloiset, vaikka ei juuri soinnukkaat sävelet, ja mielellään kuunnellaan rastaan raksutusta, sinirinta-satakielen, uunilinnun ja kultarinnan suloisia lauluja sekä käen kukkumista. Aukealla vedellä kaislikkojen välissä ui ihan varmaan pari nokikanaa poikasinensa ja, jos vesi on vähänkään syvempi, ehkä silkkikuikkakin monien sorsien joukossa. Ja illan tullessa saapuvat myöskin tornihaukka ja punajalkahaukka, musta- ja punakottarainen kaislikkoon yöksi, eikä silloin laverruksilla ole määrääkään. Onpa täällä yövieraina vielä kiljukotka, korppi ja varis, ja karimetso ja pelekaani levähtävät päivän kalastusvaivoista ainakin kaislikkojen sisälaidoissa.

Avoveden kohdalla lentää liitelevät lokit, tiirat räpyttelevät, merikotkat ja kalasääsket tähystelevät ja, missä syvyys ei ole varsin suuri, kalastelevat pelekaanit ja joutsenet kilpaa ahnasten merimetsojen ja uikkujen kanssa.

Melkein yhtä rikkaat kuin järvet ovat myöskin metsäiset ja pensahiset jokilaaksot. Puissa ovat suurempien ja pienempien petolintujen pesät, jota paitsi ne ovat hyvinä lepopaikkoina; niiden latvoista kaikuu kuhankeittäjän helisevä huuto, rastaan raksutus, tikan heleä nauru, sepel- ja metsäkyyhkysen kuherrus, mutta alta tiheiköstä satakielen ihana laulu niin puhtaana ja täyteläisenä, että paraintakin kuulemaan tottunut korva ihastellen kuuntelee niitä harvinaisia säveliä. Mutta joen pinnalla kiikuskelee hyvin monenlaisia vesilintuja kuten järvelläkin, ja kaislikossa sekä rannan pensaissa eleksii yhtä kirjava seura kuin järven ruohokoissakin; hernekerttu, kirjarintakerttu ja harmaa kerttu kaiuttavat tuttuja laulujansa.

Jos vaelletaan aron vedettömiä seutuja, on siellä ihan toinen eläinmaailma. Sielläkin ensinnä huomataan linnut. Ainakin kuusi ehkä kahdeksankin leivolajia asuu arolla, elähyttäen sen autioimpiakin paikkoja. Lakkaamatta helkkyy täällä laulu; maasta ja mataloista pensaista kaikuu sitä, korkealta ilmasta virtaelee aamuin ja illoin runsaasti alas raikkaita säveliä. Tuntuu siltä, kuin kuuluisi vain yksi laulu; sillä monisävelinen kalanderleivo omistaa sekä meidän tavallisen kiurumme että Siperian leivosen sävelet ja sulattaa ne omiinsa, ei halveksi edes tatarileivon eikä lyhytvarpaisen leivon lyheitä säveliäkään, vaan yhdistää kaikkein arolla elävien leivolajien laulun omaansa, hämmentämättä sentään heidänkään lauluansa, vaikka hän kyllä voimakkaasti viserteleekin sekä omia että lainattuja sävelmiänsä. Kuin jonakin kevätpäivänä kotipellon pientarilla ihastellen kuuntelemme kiurujamme, kuin näemme, miten laulaja toisensa perästä lakkaamatta vuorotellen nousee kohti taivasta riemulaulullaan kuuluttamaan kevään tuloa, me silloin tuskin voimme aavistaa, että aro tarjoaa sata kertaa enemmän, kuin me kotivainioillamme saamme kuulla, ja niin kuitenkin on. Sillä aro on leivojen oikea koti; pari samaa lajia asuu ihan toisen vieressä, toinen laji taas toisen seassa, ja avaralla arolla tuskin näyttää olevan tilaa kaikille. Mutta leivot eivät suinkaan ole sellaisten paikkojen ainoat asujamet. Melkein yhtä monilukuiset ovat myöskin niiden pahimmat viholliset, nuo heidän rakkahimpiansa, heidän pikku poikasiansa ainiaan uhkaavat haukat, jotka ovat aron varsinaisia lintuja. Mihin aron osaan hyvänsä saavutaan, jonkun näistä petolinnuista, pohjoisarolla pienemmän, etelämpänä vaalean suohaukan, saadaan ihan varmaan aina nähdä liikuskellen, tavallisesti ihan läheltä maata liidellen lentelevän aluettansa ristiin rastiin; useinpa nähdään neljä, kuusi, kahdeksan ja vielä useampiakin yht'aikaa pyydystelevän pitkänlaisessa laaksossa. Vielä monilukuisemmin kuin nämä, vaikka ei ihan yhtä laajalti, esiytyy kaksi muuta olemukseltaan ja luonteeltaan melkein ihan toistensa kaltaista, kauneudelta ja liikkeiden sulavuudelta toinen toisensa kanssa kilpailevaa aron lasta: tornihaukka ja punajalka-haukka. Missä hyvänsä on lepopaikkaa näille notkeille ja soreille linnuille, missä sähkölanka on vedetty poikki aron, kallio tai kirgiisin hautakumpu kohoaa tasangosta, siellä jotenkin varmaan tavataan niitä. Ollen hyväluontoiset ja seuraa rakastavaiset sekä kadehtimattomat toinen toisensa onnea, vaikka haluavatkin samaa saalista, ajeskelevat ne ahkerasti kaikenlaisia hyönteisiä, ahnaasta heinäsirkasta aina pienimpään elävään asti, istuvat sitte leväten ja ruokaa sulattaen, vaan samalla huolellisesti joka taholle tähystellen paikoillaan, nousevat uuden saaliin nähtyään nopeasti heti ilmaan, liitelevät hetkisen keveästi ja sulavasti ja pysähtyvät sitte melkein liikkumattomiksi ylhäältä tarkasti tähtäämään saaliisen. Sitte ne syöksyvät kuin putoava kivi suoraan maata kohti, sieppaavat, jos onnistuu, hyönteisen, musertavat ja syövät sen lennossa ja kiiruhtavat jälleen ylös uudistamaan samaa temppua. Usein nähdään heitä kymmenkunta molempia lajeja sekaisin pyydystämässä samassa paikassa, ja niiden lakkaamatta vaihtelevat liikkeet eivät voi koskaan olla puoleensa vetämättä ja kiinnittämättä vaeltajan huomiota. Joka päivä saatetaan niitä tavata, tuntikausia katsella niitä ja aina kuitenkin huomataan uutta suloa niiden leikitsevässä käytöksessä; ne kuuluvat aron maisemakuvaan yhtä hyvin kuin suolajärvi, kuin tulpaani tai lilja, kuin vaivaiskoivu-tiheikkö tai tshi-ruoho, kuin valkoiset pilven hattarat taivaan kupukannella. Mutta aroa kuvaava on myöskin punakottarainen, melkein yhtä viehättävä ilmiö, rakkaan, koti- ja puutarha-ystävämme sijainen, ahnasten heinäsirkkain innokas ja hyvällä menestyksellä toimiva hävittäjä, laitumella käyskentelevien karjalaumojen uskollisin ystävä, ihmisen suosittu auttaja, koska hän väsymättä suojelee maan hedelmiä, aron asujanten silmissä ihan pyhä lintu; kuvaava myöskin lentokana, joka kanan ja kyyhkysen välinen laji on hyvin levinnyt arolle, iso trappi ja hänen suloiset sukulaisensa kaulus- ja pikku trappi, viime mainittu ansaitseva siitäkin syystä meidän huomiotamme, että se muutamia vuosia sitte siirtyi Europpaan ja täällä on nykyään yhtä hyvin kuin arollakin maiseman kaunistuksena, kuin hän lentää suhistaessaan näyttää koko kauneutensa. Ja muitakin kaunisvärisiä, jopa oikein komeitakin lintuja voidaan ilmoittaa olevan aron vakinaisina asujamina: suloinen mehiläissyöjä ja sininärhi, jotka yhdessä haukkojen ja kyyhkysten kanssa asuvat jyrkissä rantatörmissä, kutojasirkku ja punavarpunen, jotka oleskelevat tshi-ruohokossa ja tiheiköissä, ja monta muuta. Eikä edes pääskysiäkään puutu näistä seuduista, joissa ihmisasunnot ovat niin harvinaiset. Että törmäpääskynen kaivaa pesänsä jyrkkiin järvenrantoihin, ei kuulune kummalliselta; mutta tottapa ansainnee mainita, että räystäspääskynen vielä tänäkin päivänä täällä muuttuu vapaana elävästä puolikesyksi linnuksi, että se vielä tänäkin päivänä muuraa pesänsä kallioon ja lähtee siitä, kuin hautakumpua jollekin kirgiisille luodaan, sekä asettuu sitte asumaan sen päälle, että hän etsii vierasvaraisuutta yksin jurtastakin ja saakin sitä, jos kirgiisi toivoo voivansa viipyä niin kauan yhdessä paikassa, että munat ehtivät tulla haudotuiksi jurtan kupukattoon kiinni muuratussa pesässä ja pojat vaurastua lentoon kykeneviksi.

Niihin paikkoihin, joiden lintumaailman nyt olen luetellut, on asettunut myöskin muita eläimiä. Paitsi vaivalloisia sääskiä, kärpäsiä, paarmoja ja ampiaisia, tavataan yleensä vain joitakuita hyönteislajeja, mutta ne ovat hyvin lukuisat ja kaikkiin sellaisten seutujen osiin levinneet. Samaa on sanottava matelijoista, joita me näkemissämme aron osissa tapasimme ainoastaan muutamia liskoja ja monta käärmelajia, varsinkin kaksi myrkyllistä käärmettä, tavallisen kyykäärmeen ja halyskäärmeen. Kumpiakaan näitä tosin ei ole niin runsaasti kuin liskoja, mutta sentään tavattoman paljo. Ratsastaessamme arolla tapahtui monta kertaa päivässä, että joku meitä seuraavista kirgiiseistä kumartui, puukko kädessä, alas hevosen seljästä terävällä iskulla leikkaamaan päätä joltakin myrkkykäärmeeltä, ja kuin me pienessä vuorikaupungissa Schlangenbergissä (Käärmevuorella), Altain pohjoisosassa, tahdoimme ottaa selkoa, oliko se syystä saanut nimensä, toivat lähettimme parin tunnin kuluttua niin runsaan käärmesaaliin, että siten saatu vastaus meitä hyvin hämmästytti ja että me emme enää voineet epäillä nimen synnyn historiaa, joka kertoo, että ennen kaupungin perustamista koottiin ja poltettiin tuhansittain myrkkykäärmeitä. Konnat, sammakot ja pikku nisäkkäät ovat paljon harvinaisemmat kuin matelevaiset; me näimme ainoastaan yhden tulikonna-lajin sekä muutamia hiiriä, yhden siiselin, kaksi maakontion kaltaista, sokeaa hiirilajia ja sievän hyppyrotan, jota myöskin sanotaan hevos-hyppyrotaksi ja alakdaganiksi.