Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Etelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan pohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät yht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen, vaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja etenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, mitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja lakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin menestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta; mitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä runsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan, kuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin metsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja tiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin saakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita muualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi: tunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi, ja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön kasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin pohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti, että ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat ainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon. Sitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi levähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon jälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista liikkumaan.

Minä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä, mikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy vielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja vastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä voi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten täytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan elämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon tienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä matkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin olen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän tulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma, täynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka aarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti tuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka tarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi, jossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna, joka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä kuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua, äärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä kokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.

Pieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on saatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain latvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin laineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat häviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä täällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein kaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin köynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan muuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja muutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan päässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia tai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti. Vastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä. Pakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä vastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan tiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän, nuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien suojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä usein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui vastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee, kunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet tekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on kulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään kaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät, ikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan. Luonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle tarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista ainetta.

Vielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän pensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan merkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat. Sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai nelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten, varjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden siimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun kaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin tavalliset asunnot.

Hassanit merkitsee: "Hassanin jälkeentulevaiset", ja Hassan merkitsee: "kaunis", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan syyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen ala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia muita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja kasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet että naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia tapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi. Sen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin, heitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin pilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista, joka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he sanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan, joka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet tulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden tieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa säilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin mikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa heidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja tyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin, kuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta, jota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville sukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he kaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki raskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo pikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat leikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa haavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä neulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin indigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen valkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he ainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti satoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja runsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin mahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin puolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi ehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai siellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he omituisen majojensa rakennuksen.

Majoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty peukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin, on paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino tekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee asuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle pohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota kudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä palmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on kaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi palmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita juoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita kansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja puhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti puoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään harvoin.

Sellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä. Paraiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla rasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen ja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn kangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja rinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista tehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä kultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee kauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai vaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista päistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta. Kaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen vuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin hyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet, jotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan hallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää, antavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa määrässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen viehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii hänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän tekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia, kuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat puut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle, vaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle, joka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai miehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta vierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte, kuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa liike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy toisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia, ja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan tanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista merisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat kokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on vieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus, vaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.

Matkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä, jopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko kuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin päästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä tähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei ole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä leirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen ääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen; niissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain erämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena jokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle. Kaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin kuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas on ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten hopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien latvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän monimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä, välkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo kyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada aukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa itse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla tavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä läpipääsemättömät.

Viimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka näyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään ihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän eläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän vesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä rivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat eläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa kietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden rungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen reiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät lehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman jäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös juurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät jäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä esimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten syntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie. Toiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja kelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee yön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä myöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee äkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille; sitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä voidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja. Lähtekäämme astumaan sitä.

Jo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla suurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan erottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen, köynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen tienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan huovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön tiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin välipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä. Pensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat ja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä levittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä metsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö täynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä piikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni hienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin vastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää pudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se metsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi päästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä kätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi nähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota kerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin peittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme nähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.