Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Västäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää vähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten liikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan uhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä, johon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon paisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan. Hellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten, tanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti hyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat vuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä kondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi Andes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin kosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii naaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai rummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä ihan suoriksi.

Toiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla ylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä paratiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja siellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja levittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat itselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla kiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat linnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa, saavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat kosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan vastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin kaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa, että puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.

Vaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan; hylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa valitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa se näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä rakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen kunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään. Useimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei ollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta kosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin. Monesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin houkutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään merkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut, varsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät edes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät suinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät kutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan mielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee toden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että ei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään sivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita, niin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot kiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua syöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa sen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii ja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä kiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.

Luultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se yleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä on uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta urosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden luonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai tahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa se valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin oivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee ilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja. Joka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on sankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin suotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin sarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista kilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy toisen kuolemaan.

Linnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun oksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja nokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen tarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat hyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja rohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa. Jos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti kyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti käyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan saavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi nousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa kahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se, jopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja vastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on itselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei ennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan. Välistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka kyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus ja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan säälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä pakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin viattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan kotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa rintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.

Kaikki laululinnut ennen taistelua tekevät oikean taisteluun vaatimuksen. Muuttuupa laululinnun viserryskin aseeksi, jolla voidaan taistella ja voittaa, vaikka tosin verta vuodattamatta; leikin huuto, joka vasta oikeastaan ilmoittaakin hehkuvimman kosinnan, kiihottaa aina kateutta. Ken osaa matkia käen ääntä, voi varsin helposti houkutella sen varovaisen linnun ihan siihen puuhun, jonka alle itse asettuu; ken osaa matkia hyvästi kuhankeittäjän mutkikasta vihellystä, sepel- ja turturikyyhkysen kuherrusta, tikan rummutusta tai mitä hyvänsä linnun kosintalaulua tai ääntä, hän saa niitä myöskin houkutelluksi luoksensa. Jos kilpakosija ilmestyy, niin se ilmoittaa tulonsa ensin huudolla tai laululla, mutta ryhtyy kohta tosi toimiin, ja silloin alkaa yhtä kiihkeä taistelu kuin edellämainittujen kesken. Äkäisimmästi huutaen ja parkuen ajavat kilpaveljet toinen toistaan joko yläilmoissa tai alhaalla, puiden latvojen tai pensaiden lävitse ja kuten naarasta ahdistaessa ärsyttävät nytkin toisiaan vielä uhkaavilla äänillä, jopa myöskin laululla, korumerkkien näyttelemisellä ja pilkallisilla liikkeillä oikein vihan vimmaan. Jos ajaja tavoittaa pakenevan vastustajan, iskee se sitä nokallaan niin, että höyhenet pölisevät; jos ajaja hellittää, kääntyy pakeneva silmänräpäyksessä puolestansa hyökkäämään; jos ei kumpikaan pakene, niin ne hakkaavat aika lailla toinen toistansa, olivatpa sitte ilmassa jollakin oksalla tai maassa. Näissäkin taisteluissa tapahtuu päätös vasta siten, että naaras antautuu jommankumman taistelijan puolelle.

Maalinnut taistelevat aina maassa, vesilinnut ainoastaan vedessä. Miten tosissaan kanat taistelevat, tietää jokainen, ken on nähnyt kaksi kukkoa tappelevan. Niiden taisteluissa on henki vaarassa, vaikka kuolema tavallisesti vain silloin seuraa kuin ihminen raakuudessaan teroittaa kukkojen luonnolliset aseet ja heikontaa puolustuskeinot. Taistelevat kilpakosija-kamelikurjet käyttävät samoin voimakkaita jalkojaan ja repivät eteen päin potkien vahvoilla ja terävillä kynsillään vastustajansa rintaan, ruumiisen ja jalkoihin syviä haavoja. Kiihtyneet trapit puhaltavat kaulapussinsa suureksi, kääntävät siipensä nurin, levittävät purstonsa pyöreäksi ja muristen syljeksivät hyvän aikaa sekä siten vaadittuaan toinen toistansa taisteluun käyttävät nokkaansa oikein tuntuvasti. Rannan juoksulinnut, ja varsinkin kaikesta, sekä naaraksista että kärpäsistä, auringon valosta ja paikasta, riitelevät suokulaiset ryntäävät vastakkain, nokka ojennettuna kuin keihäs, ja ottavat iskuja vastaan rintahöyhenillään, jotka ovat suokulaisilla kehittyneet oikeiksi kiiviksi. Liejukanat juoksevat uivalla, hyllyvällä vesikasvi-peitteellä vastakkain ja pieksävät jaloilla toisiaan. Joutsenet, hanhet ja sorsat ajelevat toisiaan niin kauan, kunnes toisen onnistuu saada toista kiinni töyhdöstä ja pitää sen päätä veden alla, että toinen on tukehtua tai ainakin niin heikkonee, että ei heti voi jälleen ryhtyä taisteluun; joutsenet antavat kuten kannuslinnut tuntuvia iskuja siipiensä reunoissa olevilla kovilla ja terävillä sarvimaisilla pistimillä.

Naaras ei näytä siihen asti, kuin valitsee jonkun uroksen, ottavan mitään osaa sellaisiin kilpakosijain taisteluihin, eikä edes innostuvankaan niistä, mutta kuitenkin katselee niitä täydellä huomiolla, koska se aina suostuu voittajaan, ainakin tyytyy sen kosintaan. Millä tavalla naaras päätöksensä ilmoittaa, en osaa sanoa, en uskalla edes luullakaan mitään. Vielä noiden taistelujen kestäessä valitsee se ja siitä silmänräpäyksestä lähtein antautuu ehdottomasti valitun uroksen valtaan, seuraa häntä ja ottaa nähtävällä mielihyvällä vastaan sen rakkauden osoitukset, jopa itsekin hellästi vastaa hyväilyihin. Ikävöivästi kutsuu se häntä, riemuiten tervehtii sitä ja vastustamatta mukautuu sen toiveihin. Kiinni toisissaan istuu papukaijapari vierekkäin, vaikka satojakin olkoon samassa puussa; täydellinen sopu ja yksimielisyys tulee ilmi molempain toimissa, ainoastaan yksi tahto näyttää molempia vallitsevan. Jos toinen syö jotakin, syö toinenkin; jos uros siirtyy toiseen paikkaan, seuraa naaras; jos uros kaiuttaa ääntänsä, antaa naaraskin äänensä kuulua. Hyväillen nyppii toinen toistaan höyhenistä ja mielellään ojentaa toinen toiselleen päätään ja niskaansa, saadakseen sellaisia rakkauden osoituksia. Naaraslinnulla ei puolestaan ole loukkaavia oikkuja, ei äreyttä eikä suuttumista, ei haukkumista eikä tyytymättömyyttä, vaan ainoastaan rakkautta ja hellyyttä, ja uros on onnellinen ja autuas tiedossaan, että on saanut omaksensa, mitä on halunnut. Samoin kuin hänen tahtoansa noudatetaan, taipuu hänkin naaraksen toiveihin; jos naaras nousee, jättää uroskin istuinpaikkansa; jos naaras lähtee kotiseudusta, seuraa uros häntä vieraasen maahan; jos se kääntyy kotia kohti, palaa uroskin lapsuutensa seuduille. Eipä ihme siis, että lintujen avio on onnellinen ja moitteeton. Elinajakseen yhtyneet puolisot saattavat kyllä vanheta, heidän rakkautensa ei koskaan vanhene, vaan pysyy ainiaan nuorena ja saa joka kevät uutta intoa lemmelleen; molemmin puolinen hellyys ei vähene pisimmänkään liiton aikana. Uskollisesti suorittavat molemmat puolisot osansa välttämättömistä taloustoimista pesän teon, munien hautomisen ja poikasten kasvatuksen aikaan; uhraavaisesti auttaa uros naarasta kaikissa vaikeissa toimissa, joita poikaset sille tuottavat; rohkeasti hän toimii sen turvaksi; arvelematta antautuu se silminnähtäviin vaaroihin, jopa kuolemaankin, milloin naaras on pelastettava. Lyhyesti sanoen: molemmat ottavat liittonsa ensi hetkestä asti osansa iloista ja suruista, ja jos erityisiä sotkevia asian haaroja ei satu, kestää tällainen hellä liitto koko elinajan.

On kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset tutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia lintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat erottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille takauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee paraiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon omistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia, oppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan, että hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa kokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan, kuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin tarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus ei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa, että ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa olen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä, lintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä, olivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea yhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat kääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin ne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet, joita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain ja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa elävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että molemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin eräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni kiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli siellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet syvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä tapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen, joten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros yksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen seutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia. Kaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton rikkoo vasta kuolema.

Tämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin yksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta, vaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti pysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia, vielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi tunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet voivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja, jonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka on kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen valitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan avioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa. Sitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja sen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat avioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä todistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison ja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat ilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin yht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa mieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa omakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon katolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä eli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska sitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen tavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros, joka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset kosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin vartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään, pää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo ahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää hänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei karkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin vastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.