Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Kuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa asuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi, vaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me nimitämme toiset koira- ja toiset ihmisapinoiksi ja saatamme sanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean apinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä. Koira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin kuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia ja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan varsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää meistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus; mutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden päätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin koiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka muutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet istumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit. Leuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä, umpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan maailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.

Luonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon korkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen astuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin vain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa ainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa helpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset tosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä myöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin sanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon notkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan, jopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään mahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti alemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin, ponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat häntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät kuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä pahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on polkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan tarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan ylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että pudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten riippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte mukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat tasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin tarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta katkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos kaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas maahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia myöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on tämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne apinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden orjia, nämä oksain vallitsijoita.

Yhtä täydellinen kuin liikunta on näillä apinoilla äänikin. Näiltä ei kuulu viserrystä eikä vikinää, ei valitusta eikä ulvontaa, vaan eri asioihin soveltuvia, hyvin erilaisia, melkein ymmärrettäviä ääniä. Mieltymys tai vastenmielisyys, halu tai tyydytys, hyvän tai pahan suomus, rakkaus tai viha, tyytymys tai vihastus, ilo tai suru, luottamus tai epäilys, hellyys tai kylmyys, taipumus tai vastustus, mutta varsinkin yht'äkkiä tapahtuvat liikutukset, niin kuin peljästys ja kauhistus, kaikki ne tulevat äänellä ilmoitetuksi, olkootpa äänivarat itsessään vähäisetkin.

Tasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me sanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka vasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat paljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä näyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka he todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei koskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä täytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky täytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää uskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi punnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte sopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä apinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla, asianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien tahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat olennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan ja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat ja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen, koettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai estää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä niitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö oikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta taikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei se ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja järjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon mukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä vastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa toinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta, turvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin sanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana, opettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole lapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille aseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot usein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot puolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka on sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin lapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden erittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi tulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja karkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta, tyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta. Kuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä vähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä ne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset kuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin tahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan; sillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista, joka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä tietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo edeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella äänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä vastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät sellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän tarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät niitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä, aina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa ja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.

Kerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka itse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.

Matkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla vuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki Kemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa karvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä kallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni heitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani ahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne hyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat menossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta vastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt ylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit, solakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan hyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti, jotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja saivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin puolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset sitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin niiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata, avasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti ahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet susikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään juoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen kiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä, kuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko apinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen apina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan pääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten olivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo toivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja arvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua astui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon joutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla ja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti kalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin me ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet häntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista pelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat olivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut paviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät, kirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että olisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden vaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata, apinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja koiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka heidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.

Muutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet ryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta tapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta käsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella pyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin ennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön käskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset lapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois pyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta säihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen, kallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja kiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja taitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi huomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi ehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä turvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne viisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman mukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa tarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi kiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä alas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren kiven vierimään.

Sellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät apinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan, pelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla ottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon selvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten viisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan ymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.

Miten tarkkaan koira-apinat tuntevat ja osaavat erottaa syyn ja seurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti tarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja solmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten sitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin tarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen kissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt kissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet näkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen vast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä usein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia ja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen säikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä hyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi. Muutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten, että kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi ruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen ja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta, pelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja naurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme elävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja annoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi tunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä uteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.

Tyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa tapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä. Jonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä. Ja täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain sattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan osoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman läsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin hyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla tavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.