Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Miten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän melkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa ystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa hyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan huoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka seurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen teeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta pitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi katsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka simpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä ja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa. Hän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö häntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä itse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin kuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan suorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla ruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria juomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa y.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen: suuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä paljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa vaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten koirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein. Ollen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa kiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa moitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja näyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen opetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän aina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän lapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja pieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi, jota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja, apinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen ominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa, varsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan pienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.

Liikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina. Valittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän hoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta vastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa hyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä käsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin, ottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin, käyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen ihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi hän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä selvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.

Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa? Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta. Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa, vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!

Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa, lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.

Tällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa, että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista, hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.

Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.

Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen, ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen. Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-, apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin. Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".

Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat noiden rajain pysyttämistä.

Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin, mutta lajin muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo uskoa, vaan tietää.

Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa, mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei läheskään koko ihminen.