Pojat olivat tälle nauraneet arvellen, että se oli vain vanhaa taikauskoa, mutta sitä uhemmin oli ukko penännyt poikia puihin koskemasta.
Pojat siitä hiukan harmistuivat ja alkoivat lyödä laimin tehtäviään. Eivätpä he välittäneet tuvan kattoakaan korjata, vaikka se näytti jo uhkaavan pudota perheen hartioille.
Vihdoin otti ukko pojat tiukalle. Hän hankki puodista kolme leveäteräistä kirvestä sekä yhtä monta sahaa ja käski akan leipoa täyden taikinan reikäleipiä. Ne hän jakoi tasan kolmeen säkkiin, kokosi sitten pojat ympärilleen ja antaen heille kullekin varustuksensa virkkoi:
— Nyt tässä on meidän erottava. Me vanhat varikset joudamme kuolla tähän hiiren loukkuun, mutta teidän on mentävä maailmalle ja yritettävä eteenpäin elämässä niinkuin kukin parhaiten osaa. Saatte kaiken, mikä on tämän oven ulkopuolella minulle kuuluvaa, mutta pyhiin puihin älkää minun elinaikanani kajotko. —
Hyvästellen siitä sitten pojat erosivat ja lupasivat vielä joskus käydä vanhempiaankin katsomassa.
Mutta kohta pihalla syntyi heidän kesken erimielisyyttä siitä, mitä kukin ottaisi peruiksi isänkodista.
Jysky, vanhin veljeksistä, kolusi kauran siemenet aitanhinkalosta, jättäen niitä vain pari kappaa ukon tarpeiksi. Jere tempasi aitan nurkasta lapion ja kaikki sirpit sekä uuden hevosennahan, joka oli jo suutarin käsiin kannettavassa kunnossa. Muuta kelvollista ei hän siinä kiireessä keksinytkään.
Jörre, nuorin ja hidasluontoisin, oli seisoa jörritellyt pihalla ja katsellut toisten lähdön hötäkkää. Se näytti hänestä ihan lopun edelliseltä humakalta.
Työntyi hänkin viimein vuorostaan aittaan ja alkoi etsiä, olisiko mitään otettavaa jäljellä. Löytyihän sieltä ylisiltä ruojusaapaspari ja kulunut hevosloimi. No, ottipahan ne, niin ei ihan tyhjin käsin tarvinnut alottaa elämäänsä!
Mutta mäen päälle päästyään alkoikin poikia pelottaa maailman avaruus ja tien pituus. Hyvä oli sittenkin ollut isän leveä selkä suojana, mutta nyt ei enää auttanut sen turviin työntyä.