He päättivät asettua isän maalle ja valita siitä kukin mieleisensä kolkan asuntoa ja peltoa varten. Metsämaa jouti jäädä yhteiseksi.
Jysky valitsi sen osan, josta hän tiesi parhaimmin peltoa saatavan. Jere otti kappaleen suon laitaa, missä myös oli uhkein koivumetsä ja niin jäi taaskin Jörrelle ammoin kaskettu aho, jossa ei ollut muuta kuin kiviä, kantoja ja vaivaisia leppäpensaita.
Toiset alkoivat heti perille päästyään pirtin rakentamispuuhat. He kaatoivat hyviä tukkipuita ja kilkuttelivat kirveillään aamusta varhain puoliyöhön, kunnes tupa oli valmis.
Jörreltä kului ensimmäinen päivä pelkässä ihmettelyssä. Toisena hän istuskeli ja itki kovaa kohtaloaan, eikä vielä kolmannenkaan ehtoon koittaessa ollut hänellä ainuttakaan puuta rakennuspaikalla.
Silloin ehti onnenhaltija hänen avukseen.
— Mitäs sinä mies siinä mietit ja itket? — kysäisi se ja hipaisi
Jörreä taikasulallaan sydänalaan.
— Itkenpä huonoa onneani. Olen hidas ja jään elämänleikissä aina huonoimmalle osalle. Tahtoisin tähän tuvan tehdä, mutta ei ole lähellä puita. Mikä minun nyt tulee turvaksi? —
— Voi hölmö sinuas — toruili haltija. — Pistäydy peittosi alle ja nuku yösi rauhassa, turhia hätäilemättä. —
Haltija hävisi sen tien.
Jörre teki työtä käskettyä. Mutta kun hän aamulla avasi silmänsä, olikin siinä komea talo kiluineen kaluineen ja karjaakin kaikenlaista.