Haltija antoi hänelle avaimet kouraan ja virkkoi:
— Nämä ovat sinun valtakuntasi vartijat. Säilytä niitä kuin silmäterää, sillä jos niistä ainuttakaan kadotat, tulee turma myös asunnollesi. —
Taaskin livahti haltija kadoksiin.
— No, minähän olen onnen Pekka! — aikoi Jörre ihmetellä ja päästi pitkän röhönaurun, kätkien samalla avaimet sisätaskuunsa.
Mutta Jere kuuli hänen naurunsa ja ihmetteli, että mikä hullu mies niin nauraa suuressa salossa. Tuli siitä etsimään ja tapasikin oman veljensä ilmosen ihmeine asuntoineen. Voimallaan uhkaillen pakotti hän Jörren kertomaan kaiken tapahtuneen.
— No, tottahan sinä, veliseni, suot minunkin nukkua yöni sinun taikapeittosi alla? — hän pyyteli lipevän liukkaalla kielellä. Mutta kuitenkin hänellä olivat pahat elkeet mielessä.
Jörre juotteli toiselle nuoret maidot, kestitsi kuin keisaria ja antoi hänen käydä tuon kuluneen hevosloimen alle nukkumaan. Itse hän paneutui pitkäkseen pehmoisen sänkypeiton suojaan.
Kun Jere ei saanutkaan hyvää haltijaa luokseen, hän odotukseen ikävystyneenä viskasi peiton päältään, hiipi varkain ulos ja pisti palavan tuohikäppyrän veljensä taikatuvan nurkan alle. Sitten juoksi hän vahingoniloisena tiehensä.
Mutta samassapa kiirehti hyvä haltija pukkaamaan Jörreä kylkeen.
— Mies hoi, tupasi on tulessa! Mitäpä, hölmö, niin varomattomasti tulta pitelitkin? —