Ja pirtti paloi pohjaansa myöten.
Taaskin sai Jörre kovasti surra.
Hän etsi isältä saamansa saapasruojut, vetääkseen ne jalkaansa ja lähteäkseen uusia asuinsijoja maailmalta etsimään. Mieli näet paloi pois tästä pahan onnen pohjukasta.
— Voi tyhmiä tuumiasi, mies! — nauroi samassa hyvä haltija. — Mitä sinä lähdet pahaa onnea pakoon? Johan se on ehtinyt edelläsi sinne, mihin mielit vast'edes asettua. Elele vain täällä, sillä synnyinseuduilla on sittenkin oivallinen ollaksesi —.
Ja siinä samassa tuntui joku voima työntävän saapasruojuun pujottuvaa jalkaa takaisin. Kun hän pisti kätensä kenkään, nousi sieltä tukku paperirahoja.
Kelpasi jälleen onnettomuuden hetkellä iloita ja vetää suunsa vehnäselle.
— Hyvä oli, ettet kostaa aikonut — kuului haltijan ääni — kyllähän se tiedettiin, mistä pirttisi palo alkoi. Ja jos vain uurastat toden teolla, niin minä sinua aina autan ja käännän tiesi tuulet myötäisiksi. —
Seuraavana päivänä kuuli Jörre kovaa hätähuutoa suon laidasta. Hän läksi kiireellä sinne päin ja sai nähdä, että Jere-veljen pirtistä oli koko peräseinä romahtanut alas.
Yritettiin sitä nostaa parin veljen voimalla, mutta kun se saatiin pystyyn ja pönkitetyksi, kaatui se uudelleen.
Eihän siinä auttanut muu kuin Jeren oli mentävä Jyskyn kotiin asumaan. Siellä he sopivatkin siitä, että elävät yhdessä. Olihan helpompi, kun kahden miehen voima vaurastutti samaa taloa. Niin voi paremmin pahaakin onnea torjua.