— Tämän enempää en valitettavasti voi näyttää, mutta ehkäpä uskonet muutenkin. —
— Kyllä, en minuuttiakaan epäile Joulu-ukon viisautta — vastasi
Mekastaja ja pyyhki partaansa vakuutuksensa merkiksi.
Vieläpä selitti saattelijamme, että isoissa tauluissa oli lasten nimiä aakkosjärjestyksessä. Numero oven otsassa ilmotti ikävuotta. Kukin näistä ovista johti käytävään, mistä edelleen erkani teitä työpajoihin. Samanikäisten lasten lahjoja syntyi samassa pajassa ja niissä kussakin parhaillaan oli tulinen touhu käynnissä. Näin aikaisin ei vielä lahjoja lopullisesti nimitetty ja järjestetty. Se tapahtui vasta marras- ja joulukuukausina. Mutta silloinpa olikin tontuilla toinen touhu kuin nyt! Yötä päivää soivat silloin sähkökellot, unikuvat ja sanomat saapuvat näkymättömiä kultalankoja pitkin, ja siitäpä pohjoiselle taivaalle verraton värien valoliekki.
— Näet jokaisella lapsella on täällä oman tonttunsa kulkunen, jonka saattaa soimaan lapsen sydämen ja tämän Tonttulan välinen kultalanka. Saattaa yöllä unessa tai päivän puuhissa piltin pienokaisen ajatus alkaa askaroida toivomansa joululahjan ympärillä. Silloin kulkee tuo ajatuksenkuva kultalankaa pitkin ja syöpyy kellon sisällä olevaan magnetioon. No, siitäpä tonttu oitis oivaltaa, mitä lahjaa hänen lapsensa ikävöi. Niin tarkataan lahjat lajitella, vaikkapa välistä kyllä niitä täytyykin — kirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan — vähän vaihdella… Muistiin merkinnät Ukon ikiviisaaseen kirjaan syntyvät aivan samalla tavalla. Siihen tulevat näkyviin ei ainoastaan piltti pienoisten teot, vaan vieläpä heidän ajatuksensakin. Tähän kirjaan ei saa kukaan muu kuin itse Ukko koskaan koskea. —
Kiitimme kohteliaasti ystävällistä opastamme ja tahdoimme kiirehtiä, ettemme olisi liiaksi kuluttaneet uutteran työväen kallista aikaa.
Ukolle jäähyväisiksi kättä lyödessämme hän kohosi valtaistuimellaan aivan seisoalleen, levitti sylinsä ja mairemielin virkkoi:
— Katsokaa Lapin laajoja aloja! Siellä siintävät silmiinne kukkulain hohtavat huiput. Monet niistä ovat meidän maanalaisen kultalinnamme kattoja, joiden alla hiljaisessa syvyydessä näpertelevät ja touhuavat tonttulapseni eri pajoissaan. Ja kun pakkasen kieli nuoleksii tunturien kupeita, silloin leimuaa ilmojen kannella meidän sähköisen touhumme tuli, ja syvyydessä soivat tuhannet kultakellot tuoden tietoomme pellavapäiden ihanimmat unelmat… Sitten me pian lähdemme linnastamme liikkeelle ja kiidämme kuin ihana uni ja odottamaton aavistus. Huh heijaa, terveinä eläkää! —
Se oli suuri näky ja ihana hyvästijättö. Tulimme tuulena takaisin, ja nyt kaikin jäämme ilolla odottamaan, mitä sieltä suuresta rakkauden ja lemmen linnasta syliimme saapuu.