Sattuipa nyt niin, että näiden jättiläisten kilpatanner, mahtava maapallomme, oli kääntänyt Pohjoisnapa-kylkensä poispäin auringosta, joten noilla napamailla pilkisteli pimeä ja kiiluivat kylmän kypenet. Tuon nähdessään virkahti Vihreä jättiläinen veikaten kilpaveikolleen:
— Annahan, kun minä työnnyn tuonne pimeän maille, niin saan näyttää sinulle sen suuren ihmeen, että kykenen sielläkin luomaan viihdyttävät valonasunnot! Mutta salaa sydämessään hän ajatteli:
— Mikäs minun on sieltä ylhäältä myötämäkeen vieritellä kaikki kalliot ja kantturat tänne alas kilpaveikkoni vastuksiksi! Luokoon hän sitten loistavan paratiisinsa, jos kyntensä kestävät. —
Punainen jättiläinen painuikin alemmaksi aina niille main, missä aurinko silloin oli lähinnä kilpakentän kylkeä. Siihen päättyi siis se kymmenentuhannen kilometrin matka, joka kilpailun alussa erotti Pohjoisnavalle asettuvan Vihreän ja päiväntasaajalle painuneen Punaisen jättiläisen.
Nytpä alkoi moinen meno!
Punainen jättiläinen sukeusi arvelematta suurtöittensä suoritukseen, mutta Vihreä jättiläinen hukkasi hyvän aikaa, pukeutuessaan kauniiseen kilpailupukuunsa.
Se kutoi ensin yllensä hienon, hopealta hohtavan paidan, jonka laskoksiin se sitten laitteli timanttitähtiä. Sitten se solmi soittimia sormiinsa, käsivarsiinsa, puhtaan valkeaan partaansa ja jättiläisjalkoihinsa, että jokainen, joka sattuisi ajatuksineen ja askareineen olemaan sen tointen tiellä, tietäisi siirtyä syrjään, kun noiden soittimien suuri ääni kaikuisi kaukaa pohjan periltä. Tempasipa se vielä sähköisen soihdunkin otsakruunuunsa, nähdäkseen paremmin liikkua määrättömän pimeän maita.
Sitten alkoi se askartelunsa.
Vihreä jättiläinen painoi herkkäkuuloisen korvansa kilpatantereen kylkeen ja kuuli kummissaan ne miljoonat sykähdykset, joita Punaisen jättiläisen työ maan suoniin synnytti. Oitis antoi se osavimman lähettinsä lentää autereen yli ylhäältä salaa kurkistamaan, mitä kummaa Punainen kilpaveikko puuhaili. Lähetti palasi suuret sanomat suussaan:
— Punainen on kasvattanut kauniin paratiisin. Maa kukkii tuhansin värein, vedet välkkyvät puhtainta kultaa ja puiden oksat nuokkuvat hedelmien painosta. Kilpaveikkomme valta siirtyy silmin nähden Pohjoista kohti. Hikoilin hädässä, pyrkiessäni pakoon, ettei se olisi saanut suuteloillaan surmata minuakin. —