Huomenna on Leenan syntymäpäivä. Mutta siitä kerron vasta ensi kirjeessä. Terveisiä kaikille Tuulikin lukijoille.
(VIIDES KIRJE)
Nyt on minulla oikein kauheata kerrottavaa Tuulikin lukijoille. Täällä Helsingissä on tapahtunut sellainen tapaus, joka on saattanut kaikki koulupojat ja koulutytöt surullisiksi.
Asia on tällainen. Täällä Helsingin lähellä on eräs saari, jonka nimenä on Korkeasaari. Se on sellainen paikka, johon Helsinkiläiset menevät, kun he tahtovat nähdä metsää, nurmea, kallioita ja merta sekä kuunnella lintujen laulua.
Siellä saarella on suuria häkkiä, tai niinkuin pieniä huoneita, joiden seinät on rautatangoista, ja niissä huoneissa on erilaisia eläimiä vankina. Ne ovat siellä sitävarten, että ihmiset saisivat niitä nähdä. Mutta minusta niillä on siellä hyvin ikävä ja paha olla, kun pojat usein pistelevät niitä kepeillä, oksilla ja heinänkorsilla. Eivätkä ne saa nukkuakaan, kun niiden on uni, sillä ihmiset rummuttavat häkin reunoja ja koettavat yhä niitä hereillä pitää.
Yhdessä häkissä on siellä suuria maakarhuja ja eräässä toisessa jälleen hirmuisia jääkarhuja. Yksi jääkarhuista on iso ja kaksi on pienempää.
Eräänä iltana oli yksi normaalilyseolainen tätinsä kanssa ollut Korkeasaarella eläimiä katsomassa. He olivat menneet jääkarhujakin katsomaan. Jääkarhut olivat näyttäneet hyvin vihaisilta. Silloin oli se poika pistänyt jalkansa jääkarhuun päin rautatankojen välitse. Mutta silloinkos jääkarhu oli vimmoissaan tarttunut pojan jalkaan ja alkanut vetää häntä luoksensa häkkiin. Sen pojan täti oli kyllä pidellyt häntä kädestä, mutta ei ollut jaksanut pidellä niin kovaa, että poika olisi pysynyt. Kun jääkarhu oli niin voimakas, niin sai se voiton. Ja poika putosi jääkarhun häkkiin.
Heti rupesivat jääkarhut repimään poikaraukkaa, joka valitti surkealla äänellä. Eikä kukaan voinut saada poikaa pois rautahäkistä.
Haettiin tankoja, jolla jääkarhua alettiin hätyyttää ja viskattiin iso lihapala alas, että se tulisi sitä syömään. Mutta se oli kuin vimmattu. Se repi pojan niin pahaksi, että kun poika viimein saatiin häkistä ulos, oli hän aivan verinen ja runneltu.
Meidän koulumme pojat kertoivat minulle, että hän oli vielä silloin osannut puhua ja sanonut: "Älkää vaan kertoko tätä äidille, sillä äiti pelästyy."