Mitään hauskempaa ei Anni tietänyt. Ullamummo oli hänen paras ystävänsä. Kaikista hauskimmat olivat retket hänen luokseen. Annin mielestä asui Ullamummo hirveän kaukana: ensin meni tie peltojen poikki, sitte metsän läpi, sitte joen yli siltaa pitkin, sitte lehdon kautta — ja sen takana oli sievä mökki, jossa Ullamummo asui. Se oli niin pieni ja matala, niin matala, että melkein ulottui kädellä kattoon. Mutta Annista se oli niin soma, että siellä hän vasta oikein hyvin leikkiä osasi.
Lämpöisleipä kainalossa läksi Anni juoksemaan kotirinnettä alas. Tie oli tyhjänä, ei näkynyt vastaantulijoita. Metsänkohdalla tuntui ilma niin raukaisevalta. Anni istui tien penkereelle lepäämään ja piti leipää sylissään. Hiukan levättyään lähti hän taas matkalle.
Kaartuen nousi silta ylös maantienpinnasta. Kun Anni oli noussut siltaa pitkin joen keskikohdalle, pysähtyi hän. Silta oli murtunut rikki. Aallot vierivät vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja aukko oli hirvittävän leveä.
Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kotiin. Kotona kertoi Anni äidille koko ihmeellisen tapauksen. Äiti ensin hämmästyi ja ihmetteli, mutta sitte ei oikein käsittänyt, kuinka sellainen olisi voinut näin tyynellä ja sateettomalla ilmalla tapahtua. Ehkä oli lapsi pelännyt.
Hän läksi saattamaan Annia sillan yli.
Kun he olivat joen keskellä, oli silta aivan ehyt. Ei lastuakaan ollut poissa.
"Kuinkas Anni äitiä narrasi" kysyi äiti.
"Ei Anni narrannut", sanoi Anni ja katsoi suurilla silmillään äitiin, "mutta silta oli äsken poikki. Kyllä Jumala sen tietää."
Äiti sai kyyneleet silmiinsä eikä puhunut sen enempää. Sillan toiselta puolen palasi hän kotiin ja Anni sai mennä yksin Ullamummon luo.
Vasta iltapuolella läksi pikku Anni paluumatkalle Ullamummon luota. Iloisena asteli hän tietä pitkin. Mutta kun hän tuli sillalle, oli silta poikki samasta paikasta kuin ennenkin. Anni kumartui katsomaan revennyttä aukkoa. Hän näki sillan arkkujen ulottuvan kauas mustaan syvyyteen. Hän näki miten hirvittävän leveä aukko oli. Hän ei päässyt siitä ylitse.