Jumala oli kuullut rukoukseni. Lapseni parantui taudistaan.
* * * * *
Olin selvillä itsestäni. Minun oli avattava sisäinen elämäni maailmalle.
Minun oli tunnustettava kaikki rauhaa ja onnea saavuttaakseni.
Ja toistenkin ihmisten onnen tähden olisi tunnustukseni tehtävä. Tuhansien vanhempien tähden, tuhansien pienokaisten tähden, monien tähden, jotka kärsivät.
Eräänä iltana kahdenkesken istuessamme, sanoin aikomukseni miehelleni.
Valvoimme kauan ja keskustelimme asiasta. Muistan kun mieheni sanoi:
»Lieneekö sellainen tunnustus enää tarpeen. Olit silloin lapsi ja aikaa on jo siitä paljo kulunut. Turhana sitä pitää ehkä vanha tuomarimmekin. Ei sitä todeksi uskottaisi.»
»Mutta sittenkin»…
»Mietihän nyt vielä asiata. Eihän sillä ole niin kiire,» hän sanoi.
Mutta minä en saanut rauhaa. Minua poltti tunnustukseni antaminen joka hetki yöllä ja päivällä.
Kun mieheni sen huomasi, sanoi hän eräänä iltana minulle: